keskiviikko, 10. helmikuu 2010

Itsekkyys

Tiedän olevani itsekäs. Itsenäiseksi en itseäni ole ikinä kategorioinut, itsekkääksi kylläkin. Vanhempien luota muutin asuntolaan yhden toisen nuoren naisenalun kanssa ja siitä suoraan mieheni kanssa yhteen, ei siinä ole oikeen itsenäiseki päässyt oppimaan. Olihan se melkosta itsenäisyyden kokeilua asuntolassa, mutta ei siinä vapaasti päässyt omia siipiä kokeilemaan 5 kuukauden aikana. Olen aina pelännyt yksinäisyyttä, viimeksi olen ollut sinkkuna 15 kesäisenä, vasta olen täyttänyt 21. Eli minua on turha kuvailla itsenäiseksi, seurustelin lukioajan pojan kanssa, olin "sinkkuna" pari kuukautta ja löysin nykyisen mieheni. Ei siinä paljon kerennyt yksin olla, kun en uskaltanut/halunnut/osannut. En ole tähän ikään mennessä maksanut yhtään vuokraa, koska ei ole tarvinnut. Asuntolassa ei ollut vuokraa ja mieheni on huolehtinut tämän huoneiston vuokrasta. En ole itsenäinen! En osaa.

Itsekäs kylläkin. Haluan kynsin ja hampain pitää omasta reviiristä kiinni. Haluan terrorisoida tv:n katselua ja syötäviä ruokia, vaikka en jaksa tehdä töitä niiden eteen. Mieheni tekee minulle ruuat. Pilalle hemmoteltu? Totta kai. Ja itsekäskin vielä! Oman tilan kaipuu on mielettömän kova, vaikka en osaa olla itsenäinen. Mieheni on kulkenut toisella paikkakunnalla töissä koko meidän seurustelun ajan ja on nyt 3 kk työttömänä kotona. Itseasiassa työttömyys alkoi vasta tällä viikolla, sitä ennen on ollut isyysloma, joululoma ja pitämättömät vuosilomat. Alkaa itsekkyyden ja oman tilan tarve nostamaan jo pikkuhiljaa päätään. Oman tilan tarve nostaisi varmaan joka tapauksessa, vaikka en myöntäisikään olevani itsekäs.

Äitiydessä tämä luonteenpiirteeni on ollut kaikkein eniten koetuksella. En ole pystynyt lähtemään kirjastoon, kun siltä on tuntunut, sillä aina on mietittävä lasta: koska viimeksi imetin ja koska luultavasti tulee seuraava syöttö? Aika on järjesteltävä jonkun muun kuin minun halujeni mukaisesti! Kuinka kamalaa se onkaan! En saa juoda kahviani, liian monesti se jää haisemaan keittimeen, en kerkeä juoda sitä tuoreena. En saa mennä suihkuun, kun tunnen olevani likainen: täytyy miettiä herääkö vauva ennenkuin kerkeän suihkuun. Missä minun oma tilani on? Missä minun reviirini piilee? Ei minulla taida olla enää sellaista. Olen kiinni pienoisessa. En voi harrastaa mitään säännöllistä, en voi käydä jumpalla, koska se on liian sitovaa. Vauva on ainoa mikä sitoo minua tällä hetkellä. Ja sekin tuntuu liialta.

Aiemmin tämä asia oli minulle hankalempi. Olen selättämässä itsekkyyttäni. Rakastan lastani, 2,5 kk ikäistä Ida-Maria. :)

lauantai, 30. tammikuu 2010

Vanhemmuus

Tässä sitä taas kahvikupin ääressä. Näköjään tullu jo tavaksi. :) Viime yönä pyöriskelin sängyssä ja mietin omaa vanhemmuuttani ja siinä sivussa omien vanhempieni suoriutmista vanhemmuudesta. Mieleen tuli monta asiaa, jotka vanhempani ovat tehneet oikein, mutta ajatuksiini hiipi myös asioita, mitä haluan vanhemman roolissani tehdä toisin.

1. Läheisyys/hellyys. Toki minunkin vanhempani ovat olleet lähellä, kun on tarvinnut ja hellyyttäkin on ollut, mutta se rajoittui minun lapsuusvuosiini. Muistan useat kerrat, kun koko perheen voimin nukuttiin vanhempien 120 cm leveässä sängyssä ja telmittiin sohvalla. Monena iltana tuli päivän kuulumiset vaihdettua sohvalla päällekkäin maatessa, nauraessa ja toisia kutitellessa. Se oli meidän perheen juttu. Mutta normaalin kiertokulun mukaan teini-ikään tullessa otin etäisyyttä: hellyys ja läheisyys katosi. Toki olisin kaivannut välillä olkapäätä ja silitystä oikealla hetkellä, mutta välit olivat ajautuneet siihen pisteeseen. Tiesi, ettei niin ollut tapana tehdä. Omalle lapselle haluan opettaa läpi elämän kulkevaa tervettä hellyyttä. En halua, että asiat menee siihen pisteeseen esi-murrosiässä, että vanhemmat nostaa kädet pystyyn ja ihmettelee vain vierestä, kun lapset muuttuu. Toki täytyy antaa omaa tilaa, mutta haluan olla lapseni tukena, silittää, kun silitys on tarpeen. Opettaa, että halaaminen on täysin normaalia.

2. Ongelmista puhuminen. Ongelmista täytyy osata puhua, sehän on selvä. Meidän perheessä asioista on vaiettu aina. Sen huomaa nykyään hyvin. Käyn nykyään psykologilla puhumassa, koska meidän perheen kesken ei vaan puhuta. Kai tämä johtuu siitä läheisyyden ja hellyyden katoamisesta murrosiässä. Siitä, että otin etäisyyttä ja vanhempani nostivat kädet pystyyn. Kun ilmoitin äidilleni käyväni taas psykologilla, hän huohahti, miksen voi vanhemmilleni kertoa. En voi, koska siihen on niin iso kynnys. Se kynnys on kasvanut vuosien mittaan, ei sitä hetkessä ylitetä.

Äitini sairastaa orastavaa alkoholismia. En osaa puhua hänelle asiasta suoraan. Menen täysin lukkoon ja tuntuu, että pakahdun. Isänikään ei puhu hänelle mitään, vaikka näkee saman ongelman. Joskus sivulauseessa saattaa äidilleni mainita, mutta loppupeleissä vain kyräilee ongelmaa minulle.  Toki edistystä on tapahtunut, kun isä minulle edes ongelmasta puhuu. Mutta minulle puhuminen tässä tapauksessa ei auta. Välillä tuntuu, että haluaisin nyyhkyttäen painaa pääni isän syliin ja vaatia lapsen itkuisin silmin häntä puhumaan äidille asiasta. Että isä olisi se pelastaja, joka ottaisi asian käsittelyyn eikä olisi samanlainen pelkuri kuin minä. Ettei isäkin antaisi sen suon vaikuttaa, jonka laidalla on kyltti: ONGELMISTA EI SAA PUHUA. Tunnen itseni niin pieneksi tämän edessä. Olen huomannut, että vaikka ongelma olisi kuinka pieni ja olematon tahansa, menen lukkoon enkä osaa puhua asioista.

3. Vihakin on sallittu tunne. Tämäkin linkittyy edelliseen kohtaan. Ongelmista puhuminen on kielletyä, niin myöskin vihan näyttäminen. Vaikka perheemme oli lapsuusaikanani hirveän läheinen, muistan kuinka isäni pinna oli kireällä rahan puutteesta ja muutaman työttömyysjakson takia. Ymmärrän sen nykyään hyvin, koska mieheni on nykyään työtön ja se vetää pinnan kireälle monessakin suhteessa. Vaikkei isäni koskaan lyönyt, eikä tehnyt fyysistä väkivaltaa, näytti hän vihansa ja turhautumisensa muilla keinoin. Hän saattoi suuttua meidän kinastelustamme ja rettuuttaa meidät omaan huoneeseen miettimään asioita. Vaikka nykyään välit isäni kanssa on aivan mahtavat, pelkäsin lapsena isääni. Hän oli niin iso auktorteetti.

Ehkä tämä pelko käski sitten loppupeleissä, ettei vihaa saanut näyttää. Pelkäsin muiden reaktoita. En muista, että minulla olisi ollut edes murrosikää, johon olisi liittynyt raivoamista ja tunteiden näyttämistä. Murrosikäni oli erilainen. Yläasteella sulkeuduin kotona ollessa, vaikka harrastinkin paljon ja olin kavereideni seurassa varsin sosiaalinen. En kapinoinut kotona vanhempiani vastaan, koska kunnioitin ja pelkäsin. Lukiossa sitten alkoi kapinointi, mutta aivan eri tyylillä, mitä uskon muilla sen olevan. Aloin seurustelemaan pojan kanssa, joka oli minua 3 vuotta vanhempi ja uskovainen. Vanhempani ei voinut sietää tätä. Se oli minun kapina-aikaani, kun kuljin hengellisissä kokouksissa vanhempieni kiellosta huolimatta ja seurustelin tämän pojan kanssa 3 vuotta. Sitten olin kapinani kapinoinut, eikä siihen liittynyt vihan näyttämistä eikä raivoamista, vaikka niitäkin tunteita minulla oli heitä kohtaan silloin. SItä ei vaan saanut näyttää. Joku voi syyttää uskovaisten anna anteeksi ja rukoile -mentaliteettia, mutta itse uskon sen johtuvan syvälle juurtuneesta pelosta olla näyttämättä vihaa.

Siinäpä oli tärkeimmät sudenkuopat mitä haluaisin välttää Idan kanssa kulkiessa tätä uutta tietä. Haluan olla hänen lähellään, hellitellä, puhua, antaa hänelle tilaa ja vapauden näyttää tunteita. Tähän pyrkien.

perjantai, 29. tammikuu 2010

Huomenta!

Tänään taas aamukahvin juonnissa. Tultiin mieheni kanssa eilen illalla Sodankylään minun vanhempieni luo. Saapumispäivästä oli taas kinaa niinkuin aina... Lähdöt ei ole tainnut koskaan olla yksimielisiä meidän taloudessa ainakaan Sodankylän suhteen.

Mutta asiasta kukkaruukkun. Olen nähnyt niin outoja unia kyllä nyt! Tai ainahan minä varmaan kieroutuneita unia olen nähnyt, mutta nyt voin ne jopa muistaa, kun heräilen pitkin yötä. Psykologiassahan unien muistaminen selitetään juuri sillä, kun kesken unen herää niin sen muistaa paremmin. Toissa yönä näin unta, että asuttiin Rovaniemellä. Sinne muutosta ollaan nyt puhuttu jo useamman kuukauden ajan niin kai sen takia unessakin asuttiin siellä. Rovaniemellä oli siinä unessa metro. Sellainen pystysuunnassa pitkänomainen, lasinen sukkula, joka toimi samalla kahden kauppakeskuksen hissinä. Olimme kaverini Feniin kanssa Sampokeskuksessa ja haluttiin lähteä metrolla kotiin. Hypättiin hissimetroon ja se lähti liikkeelle. Puhuttiin niitä näitä kunnes metro ensimmäisen kerran pysähtyi. Asuimme kummatkin Rantavitikalla. Koska en ollut aiemmin käyttänyt metroa, niin hyppäsin heti ensimmäisellä asemalla pois. Ihmettelin, miksei kaverini hypännyt myös, koska hän asuu aivan naapurissani. Metroasema oli maan päällä oleva lasinen ympyrä, josta lasi avautui aina kun metro tuli asemalle.

Löysin itseni sitten Korkalovaarasta, aivan toisesta kaupunginosasta. Ei ihmekään, ettei kaverini tullut pois metrosta. Metroaseman vieressä työskenteli kaverini tyttöystävä Maija. Hän oli kaupungilla töissä ja hoiteli kukkia. Jotenkin kukkien hoitaminen liittyi facebookissa olevaan Farmville-sovellukseen ja kaverini ärsyttämiseen (ei nimittäin ole mikään Farmvillen ystävä). Siinä juteltiin niitä näitä, vaikkei koskaan olla juteltu keskenämme. Oloni oli hiukan kiusaantunut, koska olen saanut käsityksen, ettei hän oikein tykkää minusta.

Toinen uni, jonka näin viime yönä, liittyi sitten Sodankylään. Selvennykseksi sanon, että opiskelin ennen vauvan syntymää Torniossa nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi. Koulun käyn loppuun, kun elämä sen sallii. Unessa pidimme koulun porukan kanssa lastenleiriä minun vanhempieni luona. Vanhempani asuvat maalla ja heidän talonsa on peltojen keskellä. Unessa olin erään lapsen kanssa pellolla keräilemässä kukkia. Niityllä laidunsi porotokka. Yhtäkkiä taivas muuttui keltasen mustanpuhuvaksi ja sieltä alkoi sataa happosadetta. Näimme lapsen kanssa kuinka happosade tappoi välittömästi porot ja ne räjähtivät rumasti kappaleiksi. Pelto alkoi tulvia soran, veren ja poron kappaleissa ja me lähdimme juoksemaan henkemme edestä kohti taloa. Paniikki iski ihan tosissaan. Pääsimme hengissä taloon ja ihmettelin miksei meille ollut sattunut mitään. Soitin äkkiä vanhemmilleni happosateen kummasta käytöksestä.

Siinäpäs tämän aamun kuumimmat uutiset. :)

keskiviikko, 27. tammikuu 2010

Rauhallinen päivä

Eilen oli neuvola Ida-Marilla ja mitat oli 4935g/54cm. Tyttö täytti 2 kk ja saatiin Rotavirus-rokotteen ensimmäinen osa. Neuvolatäti sanoi, että Idan oikea silmä karsastaa hiukan, olen huomannut saman että katsoo hiukan kieroon, ja lähetti meidät sitten lääkärille. Minun miehen puolella usealla on tuota karsastusta ollut, en ole ollenkaan huolissaan.

"Aamu"kahvi porisee näin 12.30 ja tyttö nukkuu; on hetki aikaa itselle hengähtää. Mies lähti uimaan kaverinsa kanssa, kiva että tuolla miehelläkin on jokin harrastus, kun nyt työttömäksi on jäänyt. Viikonloppuna tuli käytyä Kemissä vähän piristymässä, tuli ostettua itselle kahdet silmälasit Nisseniltä. Siellä oli tarjous: kahdet lasit 75 €! Voisin kuviakin laitella tänne laseista, jos joudan.

Synnytyksen jälkeistä alavireisyyttä/masennusta havaittavissa hiukan, mutta kyllä pärjään. Olen ollut piristymään päin. Yksi päivä meni viime viikonloppuna itkiessä kunnes ryhdistäydyin ja miehenikin jo potki minut sängystä ja olen saanut touhuttua. PItää vaan muistaa itseäänkin välillä. Eilen kävin yksikseen kaupoissa pyörimässä: pitäis minun äidille/mummille jokin lahja hommata. Tulihan sitä eilen napattua itelle uusi t-paitakin mukaan. :) Ja viikonloppuna jos lähtisin miehen veljen kihlatun kanssa viihteelle, jotain erikoista arkeen. Pitäisi löytää itsellekin jokin harrastus, meinaa sienät välissä kaatua päälle. Onnellinen äiti = onnellinen lapsi. Näin yksi kaveri lohkaisi piristykseksi. Luin myös erästä keskustelua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja siellä eräs moisesta kärsinyt äiti muistutti, että äidin suhde lapseen on eri KUIN lapsen suhde äitiin. Eli äiti voi tuntea vaikka kuinka ikäviä tunteita äitiydestä ja suhteesta lapseen mutta silti lapsi muodostaa oman suhteen äitiin ja on omat yksilölliset mielipiteet äidistä. Näin vauva vaiheessa monesti varsin myönteiset, koska sylivauva selviää yllättävän vähällä hoidolla. Näitä kahta asiaa olen nyt pyrkinyt itselle tahkoamaan päähäni.

lauantai, 23. tammikuu 2010

Aloittelua

Tulipas aloitettua tämäkin blogi sitten. :) Usein tuskin tänne kerkeän kirjottelemaan, kaikki pienten lasten vanhemmat varmaan tietävät lapsiperheen hektisyyden ja kuinka lapsi asettaa ehdot päiväjärjestykselle. Eli tänne kirjoittelen ajatuksia  (aina kun kerkeän) lapsen hoidosta, vanhemmuudesta, neuvolakäynneistä, parisuhteesta... Mikä nyt ikinä mieltä painaakaan. :)