Tässä sitä taas kahvikupin ääressä. Näköjään tullu jo tavaksi. :) Viime yönä pyöriskelin sängyssä ja mietin omaa vanhemmuuttani ja siinä sivussa omien vanhempieni suoriutmista vanhemmuudesta. Mieleen tuli monta asiaa, jotka vanhempani ovat tehneet oikein, mutta ajatuksiini hiipi myös asioita, mitä haluan vanhemman roolissani tehdä toisin.

1. Läheisyys/hellyys. Toki minunkin vanhempani ovat olleet lähellä, kun on tarvinnut ja hellyyttäkin on ollut, mutta se rajoittui minun lapsuusvuosiini. Muistan useat kerrat, kun koko perheen voimin nukuttiin vanhempien 120 cm leveässä sängyssä ja telmittiin sohvalla. Monena iltana tuli päivän kuulumiset vaihdettua sohvalla päällekkäin maatessa, nauraessa ja toisia kutitellessa. Se oli meidän perheen juttu. Mutta normaalin kiertokulun mukaan teini-ikään tullessa otin etäisyyttä: hellyys ja läheisyys katosi. Toki olisin kaivannut välillä olkapäätä ja silitystä oikealla hetkellä, mutta välit olivat ajautuneet siihen pisteeseen. Tiesi, ettei niin ollut tapana tehdä. Omalle lapselle haluan opettaa läpi elämän kulkevaa tervettä hellyyttä. En halua, että asiat menee siihen pisteeseen esi-murrosiässä, että vanhemmat nostaa kädet pystyyn ja ihmettelee vain vierestä, kun lapset muuttuu. Toki täytyy antaa omaa tilaa, mutta haluan olla lapseni tukena, silittää, kun silitys on tarpeen. Opettaa, että halaaminen on täysin normaalia.

2. Ongelmista puhuminen. Ongelmista täytyy osata puhua, sehän on selvä. Meidän perheessä asioista on vaiettu aina. Sen huomaa nykyään hyvin. Käyn nykyään psykologilla puhumassa, koska meidän perheen kesken ei vaan puhuta. Kai tämä johtuu siitä läheisyyden ja hellyyden katoamisesta murrosiässä. Siitä, että otin etäisyyttä ja vanhempani nostivat kädet pystyyn. Kun ilmoitin äidilleni käyväni taas psykologilla, hän huohahti, miksen voi vanhemmilleni kertoa. En voi, koska siihen on niin iso kynnys. Se kynnys on kasvanut vuosien mittaan, ei sitä hetkessä ylitetä.

Äitini sairastaa orastavaa alkoholismia. En osaa puhua hänelle asiasta suoraan. Menen täysin lukkoon ja tuntuu, että pakahdun. Isänikään ei puhu hänelle mitään, vaikka näkee saman ongelman. Joskus sivulauseessa saattaa äidilleni mainita, mutta loppupeleissä vain kyräilee ongelmaa minulle.  Toki edistystä on tapahtunut, kun isä minulle edes ongelmasta puhuu. Mutta minulle puhuminen tässä tapauksessa ei auta. Välillä tuntuu, että haluaisin nyyhkyttäen painaa pääni isän syliin ja vaatia lapsen itkuisin silmin häntä puhumaan äidille asiasta. Että isä olisi se pelastaja, joka ottaisi asian käsittelyyn eikä olisi samanlainen pelkuri kuin minä. Ettei isäkin antaisi sen suon vaikuttaa, jonka laidalla on kyltti: ONGELMISTA EI SAA PUHUA. Tunnen itseni niin pieneksi tämän edessä. Olen huomannut, että vaikka ongelma olisi kuinka pieni ja olematon tahansa, menen lukkoon enkä osaa puhua asioista.

3. Vihakin on sallittu tunne. Tämäkin linkittyy edelliseen kohtaan. Ongelmista puhuminen on kielletyä, niin myöskin vihan näyttäminen. Vaikka perheemme oli lapsuusaikanani hirveän läheinen, muistan kuinka isäni pinna oli kireällä rahan puutteesta ja muutaman työttömyysjakson takia. Ymmärrän sen nykyään hyvin, koska mieheni on nykyään työtön ja se vetää pinnan kireälle monessakin suhteessa. Vaikkei isäni koskaan lyönyt, eikä tehnyt fyysistä väkivaltaa, näytti hän vihansa ja turhautumisensa muilla keinoin. Hän saattoi suuttua meidän kinastelustamme ja rettuuttaa meidät omaan huoneeseen miettimään asioita. Vaikka nykyään välit isäni kanssa on aivan mahtavat, pelkäsin lapsena isääni. Hän oli niin iso auktorteetti.

Ehkä tämä pelko käski sitten loppupeleissä, ettei vihaa saanut näyttää. Pelkäsin muiden reaktoita. En muista, että minulla olisi ollut edes murrosikää, johon olisi liittynyt raivoamista ja tunteiden näyttämistä. Murrosikäni oli erilainen. Yläasteella sulkeuduin kotona ollessa, vaikka harrastinkin paljon ja olin kavereideni seurassa varsin sosiaalinen. En kapinoinut kotona vanhempiani vastaan, koska kunnioitin ja pelkäsin. Lukiossa sitten alkoi kapinointi, mutta aivan eri tyylillä, mitä uskon muilla sen olevan. Aloin seurustelemaan pojan kanssa, joka oli minua 3 vuotta vanhempi ja uskovainen. Vanhempani ei voinut sietää tätä. Se oli minun kapina-aikaani, kun kuljin hengellisissä kokouksissa vanhempieni kiellosta huolimatta ja seurustelin tämän pojan kanssa 3 vuotta. Sitten olin kapinani kapinoinut, eikä siihen liittynyt vihan näyttämistä eikä raivoamista, vaikka niitäkin tunteita minulla oli heitä kohtaan silloin. SItä ei vaan saanut näyttää. Joku voi syyttää uskovaisten anna anteeksi ja rukoile -mentaliteettia, mutta itse uskon sen johtuvan syvälle juurtuneesta pelosta olla näyttämättä vihaa.

Siinäpä oli tärkeimmät sudenkuopat mitä haluaisin välttää Idan kanssa kulkiessa tätä uutta tietä. Haluan olla hänen lähellään, hellitellä, puhua, antaa hänelle tilaa ja vapauden näyttää tunteita. Tähän pyrkien.