Tiedän olevani itsekäs. Itsenäiseksi en itseäni ole ikinä kategorioinut, itsekkääksi kylläkin. Vanhempien luota muutin asuntolaan yhden toisen nuoren naisenalun kanssa ja siitä suoraan mieheni kanssa yhteen, ei siinä ole oikeen itsenäiseki päässyt oppimaan. Olihan se melkosta itsenäisyyden kokeilua asuntolassa, mutta ei siinä vapaasti päässyt omia siipiä kokeilemaan 5 kuukauden aikana. Olen aina pelännyt yksinäisyyttä, viimeksi olen ollut sinkkuna 15 kesäisenä, vasta olen täyttänyt 21. Eli minua on turha kuvailla itsenäiseksi, seurustelin lukioajan pojan kanssa, olin "sinkkuna" pari kuukautta ja löysin nykyisen mieheni. Ei siinä paljon kerennyt yksin olla, kun en uskaltanut/halunnut/osannut. En ole tähän ikään mennessä maksanut yhtään vuokraa, koska ei ole tarvinnut. Asuntolassa ei ollut vuokraa ja mieheni on huolehtinut tämän huoneiston vuokrasta. En ole itsenäinen! En osaa.

Itsekäs kylläkin. Haluan kynsin ja hampain pitää omasta reviiristä kiinni. Haluan terrorisoida tv:n katselua ja syötäviä ruokia, vaikka en jaksa tehdä töitä niiden eteen. Mieheni tekee minulle ruuat. Pilalle hemmoteltu? Totta kai. Ja itsekäskin vielä! Oman tilan kaipuu on mielettömän kova, vaikka en osaa olla itsenäinen. Mieheni on kulkenut toisella paikkakunnalla töissä koko meidän seurustelun ajan ja on nyt 3 kk työttömänä kotona. Itseasiassa työttömyys alkoi vasta tällä viikolla, sitä ennen on ollut isyysloma, joululoma ja pitämättömät vuosilomat. Alkaa itsekkyyden ja oman tilan tarve nostamaan jo pikkuhiljaa päätään. Oman tilan tarve nostaisi varmaan joka tapauksessa, vaikka en myöntäisikään olevani itsekäs.

Äitiydessä tämä luonteenpiirteeni on ollut kaikkein eniten koetuksella. En ole pystynyt lähtemään kirjastoon, kun siltä on tuntunut, sillä aina on mietittävä lasta: koska viimeksi imetin ja koska luultavasti tulee seuraava syöttö? Aika on järjesteltävä jonkun muun kuin minun halujeni mukaisesti! Kuinka kamalaa se onkaan! En saa juoda kahviani, liian monesti se jää haisemaan keittimeen, en kerkeä juoda sitä tuoreena. En saa mennä suihkuun, kun tunnen olevani likainen: täytyy miettiä herääkö vauva ennenkuin kerkeän suihkuun. Missä minun oma tilani on? Missä minun reviirini piilee? Ei minulla taida olla enää sellaista. Olen kiinni pienoisessa. En voi harrastaa mitään säännöllistä, en voi käydä jumpalla, koska se on liian sitovaa. Vauva on ainoa mikä sitoo minua tällä hetkellä. Ja sekin tuntuu liialta.

Aiemmin tämä asia oli minulle hankalempi. Olen selättämässä itsekkyyttäni. Rakastan lastani, 2,5 kk ikäistä Ida-Maria. :)